
Huiputus tehty ja toinen leiripaikka saavutettu.
Viikonloppu oli todella hieno, kuten meidän reissuviikonloput yleensä ovat.
Olin suuresti yllättynyt siitä, kuinka hyvin pystyy olemaan yhdessä paikassa melkein koko viikonlopun ajan. Pieni siirtyminen, tauko ja jokin askare siihen väliin, lounas, kahvihetki jne.
Ehkä se, että olimme koko viikonlopun yhdessä, mahdollisti sen, että pystyi osallistumaan kaikkiin keskusteluihin. Yleensä porukka hajaantuu enemmän, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista.
Kuten aina, tavaraa oli ehkä vähän liikaa, mutta paikallaan oleminen tuo haasteen sen suhteen, kuinka kylmä tulee ja paljonko vettä tarvitsee jne. Onneksi ei ollut pitkä matka kantaa!
Kiitos Terolle reissujärjestelyistä. Artun bongauskilpailu sopi hienosti tähän viikonloppuun, ja ehkä parasta oli Redun sacherkakku. :-)
- Camino -

Tauko paikalla - saa maata!
Odotukset eivät olleet korkealla ja toisaalta aivan huikea fiilis mitä tästä tulee.
Älyttömin idea pitkästä aikaa, joka paikan pällä tuntui vielä älyttömämmältä. Kuitenkin aivan mahtava reissu. Kaikkine kamoineen oli aivan sama olisiko kyseessä ollut pidempi reissu sillä kaikki vaelluksen elementit taukoineen, majoituksiineen yms. olivat täysillä läsnä kuten missä tahansa vaelluksella. Toki itselläni matka päättyi la iltaan, mutta kuitenkin.
Hämmentävintä oli aina näkösällä ollut lähtöpaikka autoineen ja viimeisen yön tavoitekin näkyi jo lähdössä. Aivan mahtava reissu joka tullaan taatusti toteuttamaan uudestaan joskus jollakin tavalla. Kiitos varikset, kiitos Tepsi.
- Mahti -

Meditaatiivinen hetki.
Pitkästä aikaa, kuten monen variksen suusta kuului, toteutui Tuskaretkiin sopivalla tavalla älyvapaa ja kokeileva reissu. "Sadan metrin vaelluksesta" ei saa tekemälläkään fyysisesti tuskaista, mutta jonkinlaisen mentaalisen kulman ja kiemuran matelevan, ajattoman ja kertakaikkisen tylsän patikoinnin oli tarkoitus tuottaa. En tiedä tavoitettiinko tätä, sillä varisryhmä oli iloisella, hassuttelevalla ja vastaanottavaisella tuulella, eikä etanointi ja jatkuva taukoilu näyttänyt aiheuttavan suurempaa tuskaa. Päinvastoin, sanoisin. Ajatonta, rauhallista ja viipyilevää yhdessä oloa, missä ei ollut mihinkään kiire.
Reissukonseptia saisi kovennettua monella eri tavalla, jolloin varsinkin mentaalinen kulma kasvaisi roimasti, mutta ehkä tässä kohtaa ensi kerta oli justiinsa hyvä näin. Reissun rakenteeksi muodostui siis useat, jatkuvat ja pitkät tauot. Taukojen välillä laahustettiin sitten se muutama kymmenen metriä taas seuraavaan taukopaikkaan.
Perjantaina ja lauantaina matkaa tehtiin molempina noin 100m ja sunnuntaina huikeat noin 300m. Tauko- ja leiripaikat eivät olleet esteettisesti eikä edes käytännöllisesti kummoisia, vaan enemmän tai vähemmän perusmetsää ryteikköineen, sammalmättäineen ja kallioineen. Tämä retkiympäristön vaatimattomuus ja mitäänsanomattomuus oli toki osa reissukokonaisuutta ja tarkoituksenmukaisesti niin.
Ennakkoon isoa varisryhmää rokottivat flunssataudit ja elämän odottamattomuudet, mutta poisjäänneistä huolimatta oli reilu ryhmä kasassa ja liikkeellä. Itselläkin flunssa pakotti yhden retkipäivän pois, mutta onneksi pääsin lauantaina mukaan. Sunnuntaina yhdistyksen perustajajäsen, jo jonkun aikaa jäsenistöstä sivussa ollut AP saapui moikkaamaan, mikäli oli tietenkin hieno kohtaaminen.
Omasta mielestäni ehdottomasti jatkoon. Varsinkin tuo ajattomuus ja kiireettömyys on jotain mitä tässä ajassa tarvitaan. Ja se vielä yhdistettynä luontoympäristöön, niin ah ihanuutta!
-Dandane-

Rauhaisat yöt männikössä.
”Tää on ihan täydellinen konsepti introvertille, keskittymiskyvyttömälle, liikunnalliselle nepsy-
aikuiselle, jolla on sekä selkä että polvet paskana – loputonta taukoilua tiiviisti porukassa
löntystäen!”
Vaihteeksi olin oikeassa (yleensä epä), tämä osui ihan kymppiin! Pitkästä aikaa pääsin osalliseksi
tämmöisestä tuplauunosta ajatusripulista, joka alkoi mistä ja kenen lie harhasta ja kasvoi isoksi
Frankin vanhaa viisautta mukaillen: ”Samantekevää kuinka hullu idea, aina joku lähtee!”
Entisvanhaan tämmöisiä tehtiin enemmänkin ja moniin osallistuinkin. Tässä oli samantyyppistä
raikkaasti ahdistavaa henkeä kuin soolodorkassa ammoin. Taas tehtiin sosiaalinen koe poistamalla
yhteisöllisestä retkeilystä tärkeä elementti, tällä kertaa liike. Jotenkin kokonaisvolyymi tuntuu
olevan aina vakio: nyt ei siis rietasteltu taitettavan matkan määrällä, mutta vastapainona (sic!)
kannettavana oli enemmän krääsää kuin aikoihin (kolme viikkoa Nepaliassa meni vähemmin
kamoin kuin nyt) - rontattiin perijättären kanssa jopa nuotiota ja klapisäkkiäkin ettei liian kevyeksi
retkahtaisi.
Itse olen viljellyt tällaista sanantapaa: "Samantekevää ketä lähtee, aina on hyvä porukka
matkassa!" Näin oli laita nytkin ja vieläpä oma rakas tenava taas mukana ja kovasti työntämässä
itseään prospektiksi seuraan.
Paljon hyvää keskustelua, jonka vastapainona riittävästi paskapuhetta, passelisti temppujuomaa ylläpitämään soveliasta pöhnää, hattukaupalla sieniä, tervaskantoja poltettavaksi, ikääntymisestä muistuttava särky niin selässä kuin pakaristossa liiasta istumisesta. Näistä oli tämä tuskaretki tehty. Muut kertokoon muut.
Kehittämisajatuksiakin juonittiin: sama juttu, mutta talvella / mykkäkoulumatka soolodorkana /
kuivin suin / minimikamoilla. Ja uusia avauksia kuten Kaken raittiusseuramatka. Varmaan joku taas
lähtee…
-Karu-

Päivä puolimatkassa - tuleva leiripaikka siintää etuvasemmalla.
Kävin viihtymässä 100 metrin vaelluksella päivämatkan verran. Aurinko paistoi ja linnut lauloi, vai paistoiko ja lauloiko? No, ainakaan ei satanut ja seura oli jälleen ensiluokkaista.
Rankkojen vaellusjaksojen jälkeen keräiltiin voimia muun muassa sacherkakun, lettujen ja luontobingon merkeissä. Bingossa joka arpa voitti, joten olen taas yksiä retkiaterimia rikkaampi. Niitä alkaa olemaan jo hyvä repertuaari ja harkitsen jo hiljalleen jonkinlaisen vertailun kirjoittamista vielä hakusassa olevaan retkeilyjulkaisuun.
Päivän päätteeksi kotiin palasi, tyytyväinen retkeilijä. Kaikki keille olen tästä 100 metrin vaelluskonseptista kertonut ovat olleet avoimen innostuneita ja laittoipa yksi vireille vastaavan retken suunnittelun omassa kaveriporukassaan. Ehdottomasti jatkoon on oma mielipiteeni tästä retkeilymuodosta.
Läheskään aina ei tarvitse suorittaa. Hyvä tulee ilmankin!
-Redu-

Paikkaushommia. Runsailla tauoilla oli hyvää huoltaa kamoja.
100m vaellus Danda-vuorelle
”Kuolema raapii persettä”, tuumin Veikko Huovisen novellia mukaillen kun olin selviytynyt hengissä
maanpinnalle ikälopulla Cessnalla suoritetun siirtymätaipaleen jälkeen. Kirosin mielessäni
retkikuntamme ikiaikaista slogania: ”ketään ei jätetä, ketään ei odoteta”.
Muu retkikunta oli jo ollut taipaleella useita kellonlyömiä kun itse vasta saavuin paikalle ainoalla löytämälläni kulkupelillä. Ajatukseni keskeytti rajusti kiihdyttävä lentokone, joka viimeiset karkaamattomat hevosvoimansa ulosmitaten pyrki taivaalle kuin räpistelevä juopunut paskanärhi. Vaivoin erotin hampaattoman pilotin sikarin- ja öljynkärystä täyttyneen ohjaamon ikkunan läpi. Koneen ulostyöntämä pakosaaste jäi leijumaan paksuna laaksoon. Päätin aloittaa taipaleen välittömästi päästäkseni ilmanalaan, jossa jokainen hengenveto ei lyhentäisi elämääni enemmän kuin pikkusikari.
Melko helposti pääsin edelläni kulkevan retkikunnan jäljille, vaikka globaalista maailmantilanteesta
johtuen GPS oli epäluotettava. Onneksi kartan ja kompassin kanssa suunnistaminen löytyi
lihasmuistista melko pian. Eikä maasto oikeastaan tarjonnut kuin yhden kelvollisen näköisen kulku-
uran.
Kohtalaisen pätkän taivallettuani alkoi kantamus muistuttaa siitä, että syntymästäni on kulunut jo hyvä aika. Vaikka mieli on nuoren miehen niin ruumis ei. ”Saatanan perkele!” noiduin kuten Kapteeni Kaarna kun olin kaatua vaikeakulkuiseen, yhtä aikaa risukkoiseen ja upottavaan maastoon.
Päätin pitää tässä kohtaa pienen tauon. Nautinnollisesi sytyttelin sikaria ja nautin
pienen moukun Delamain XO Pale & Dry Grande Champagne-konjakkia. Tunsin voiman
palautuvani kehooni ja oli aika jatkaa matkaa seuraavalle taukopaikalle, johon arvoin saapuvani
jokusen tunnin kuluttua.
Kohta kuulin risahduksen ja näin silmäkulmassani liikettä. Mikähän manalan peto mahtoi väijyä maallista tomumajaani päivälliseksi? Valmistauduin yhteenottoon ja pian puskan takaa hiipi arka kultasakaalin poikanen. Naurahdin hieman omalle säikkymiselleni. ”Tuollainen riukukinttuko se
minua hätyyttelee?”, mietiskelin itsekseni. Jatkoin vaivalloista matkaani tuossa vihamielisessä
maastossa.
Ajatukseni oli nauttia illallinen Luojan ruokakomerosta, mutta kovaääninen rymistelyni
yhdistettynä höyrykonemaiseen huohotukseeni karkotti kaiken saaliin varmasti kymmenien
virstojen etäisyydeltä. Eikä seuraani lyöttäytynyt kultasakaalinuorukainen ainakaan ollut avuksi.
Olin viimein saavuttanut toisen etapin matkamäärän ja siunattu, kaivattu taukopaikka oli
saavutettu. Heitin kantamuksen selästä ja noiduin minut retkikunnasta myöhästyttäneitä
tapahtumia. ”Vitunvitunvittu” manasin mielessäni kaivaen samalla kantamuksistani hiukopalaa.
Pitkähkö vaellustauko ilmaisi itseään kaoottisesti pakattuna kantamuksena. Keitin oli
pohjimmaisena, makuupussi päällimmäisenä jne. Täydellisen varustemyllerryksen jälkeen oli keitin tulilla Monteblanco Mixed Process-kahvia varten. Energiavarastoani täytin kuivatulla karhunlihalla. Nautiskelin sikarin ja otin pienen ryypyn Meukow WSOP Superioria. Säästelin laatujuomia reissun pääpäiville.
Istuskellessani havaitsin ylempää rinteeltä valontuikahduksia. Edelläni kulkeva retkikunta oli siis jo noussut laaksosta ylemmäs vuoren rinteellä. Vaikka matkaa oli vielä paljon, tämä antoi minulle kosolti voimaa lähteä viimeiselle etapille. Viettäisin yön samassa leirissä muiden kanssa. Tämä oli mukava ajatus.
Kultasakaalin rääpäle liittyi seuraani. Mielijohteesta heitin sille palan kuivattua
karhunlihaa. Sakaali nappasi sen ilmasta kiinni ja pinkoi näkymättömiin. ”Kaikki teinit ovat
kiittämättömiä paskiaisia, lajiin katsomatta”, tuumailin samalla heittäen loput kahvit tuulensuojaan.
Sakaali palasi hetken päästä ja väänsi isot paskat eteeni samalla silmiini tuijottaen. Tämän jälkeen
se häipyi lopullisesti. Tunsin oloni syvästi loukatuksi ja huutelin karkeuksia otuksen perään kuin
sarjakuvan kapteeni Haddock pahapäissään.
Viimeinen etappi on yleensä raskain, mutta vuoren rinteeltä kajastava nuotio antoi rutkasti voimaa. Leiri näytti olevan jo lähellä, mutta kirkas vuoristoilma vääristää etäisyyksiä. Vanhan kehoni diesel käynnistyi viimein ja tein matkaa hyvää vauhtia.
Lopulta saavuin leiriin ja tapasin rakkaat matkakumppanini, joiden erinomaisessa ja taitavassa
seurassa matka taittuisi leikiten. Jälleennäkeminen oli yhtälailla liikuttavaa ja riemullista.
Uupuneena päivän jännityksestä ja pitkästä taipaleesta, ryhdyin nopeasti virittelemään majoitetta ja
vetäydyin tavoilleni uskottomana nopeasti yöpuulle. Voimia oli syytä säästää seuraavan päivänä
tapahtuvaan Danda-vuoren huiputukseen.
-Karma-

Vuorella ilta kääntyy yöksi.
Comentarios