Nepal; Kathmandu; Pokhara; Himalaja; Annapurna; Khopra Danda; 14.11-1.12.2023.
Nyt jo reilu vuosi sitten syksyllä 2022, Tuskaretkien Latvian reissulla sain ajatuksen Nepalista ja Himalajasta Tuskaretkien reissukohteena ja toin sen julki saunoessamme ja kylpiessämme silloisia retkihikiä pois ruhoistamme. Olin jo tehnyt päätöksen omasta maailmanympärimatkastani ja siitä, että menisin jälleen Himalajalle vaeltamaan. Latviassa syntyi kuitenkin ajatus siitä, että voisin vastaanottaa sinne myös ryhmän variksia.
Yhdistyksen talviretkellä Tampereen Kintulammilla tammikuusss 2023 toin ajatuksen ja mahdollisuuden kunnolla julki jäsenistölle. Jo silloin tämä sain suurta kiinnostusta ja innostusta aikaan. Olin varsin mielissäni ja totesin itselleni, että tämähän laitetaan toteutukseen.
Vuosikokouksessa maaliskuussa 2023 tehtiin alustavat ilmoittautumiset ja sitoutumiset.
Parhaimmillaan lähtijöitä oli jo 7-8, mutta lopulta reissuun lähti 5+1 urheaa varista. +1 tulee Unskista, Karun lapsukaisesta, joka täydensi hienosti retkikuntaamme.
Noin vuoden mittainen prosessi huipentui keskiviikkona 15.11.2023, kun retkikunta saapui Kathmandun lentokentälle, missä olimme kaverini ja oppaamme Kisimin kanssa vastassa.
Vuoristovaelluksemme toteutui Annapurnan vuoristossa ja suojelualueella. Reittimme nimi oli Khopra Danda, mikä on kävijämääriltään huomattavasti pienempi kuin alueen tunnetuimmat reitit Annapurna Base Camp ja Annapurna Circuit.
Tällä reitillä, kuten muillakin alueen reiteillä on useampia aloitus- ja päätepisteitä, mutta oppaamme Kisimin johdolla valikoitui meidän aikatauluumme, ryhmän tarpeisiin, ja reittisuunnitelmaan sopivat. Liikkeelle lähdimme Kanden kylästä ja yhdeksän päivää myöhemmin päätimme vaelluksemme Hilen kylään.
Vaelluksemme kesti yhteensä yhdeksän päivää ja kahdeksan yötä.
Tarkkoja kilometrimääriä oli vaikea seurata ja laskea, kun Nepalissa matkan kestoa arvioidaan ja lasketaan tunneissa ja minuuteissa sekä nousujen ja laskujen mukaan, ei niinkään kilometreissä.
Tämä on täysin ymmärrettävää ottaen huomioon reittien suuret korkeuserot ja vuoristo-olosuhteet. Mutta jos käytössä ollutta karttasovellusta on uskominen, niin kilometrejä tuli yhteensä noin 68. Siihen päälle vielä joinakin päivinä joidenkin tekemät pistot näköalapaikoille yms.tms.
Lähtöpisteemme Kande sijaitsi noin 1700m korkeudessa ja ns.perusleirimme Khopra Danda noin 3650 metrissä. Päätepisteemme Hile sijaitsee noin 1500m merenpinnan yläpuolella. Vaelluksemme korkein piste oli lopulta 3950m, kun lähdimme perusleiristä Khopra Dandalta tavoittelemaan 4000m rajapyykkiä. Alkuperäinen tavoitteemme Khayer Lake sijaitsi 4650 metrissä, mutta se jäi tällä kertaa saavuttamatta erinäisistä muuttujista ja tilanteista johtuen. Jallut kipisteltiin kuitenkin huikeassa paikassa, mahtavin tunnelmin ja tyytyväisinä hetkestä.
Vaelluspäiviemme struktuuri oli kutakuinkin vakio, muutamia poikkeuksia toki.
Aamuherätys oli yleenä aamukuudelta, aamupala nautittiin seitsemältä ja kahdeksalta lähdettiin liikkeelle. Jokaisella totta kai pieniä omia variaatioita heräämisten ja muiden kanssa. Aamupäivällä 10-11 välillä pidimme päivän ensimmäisen pidemmän tauon ja nautimme kahvia ja teetä lämmikkeiksi. Lounastauko asettui yleensä 12-13 välille ja patikkaa jatkettiin iltapäivällä 16-17 asti. Työpäivän pituus oli siis työpäivän pituus. Illalla noin 19 nautittiin illallinen ja 21 mennessä kaikki olivat jo nukkumassa.
Päivät vaelluksella olivat pääasiassa mukavan lämpimiä, lämpötila vaihteli 10-20 asteen välillä. Auringon laskiessa viileni nopeasti ja yölämpötilat vaihtelivat nollan molemmin puolin. Aamulla herätessä oli vielä rapsakkaa, mutta ilma myös lämpeni nopeasti auringon noustessa. Taivas oli kirkas ja aurinko paistoi aina aamut ja aamupäivät. Iltapäivää kohti pilvet kertyivät ja peittivät taivaan. Yöllä oli toisinaan tähtikirkas taivas, toisinaan pilvet hälvenivät vasta aamuyöllä ennen auringonnousua.
Retkikuntamme koko reissun sairastumisprosentti oli täydet 100.
Vaivoina oli ripulia ja eri asteista flunssaa. Vaelluksella yksi seitsemästä selvisi ilman sairastumisia, mutta tämäkin epäkohta korjaantui nopeasti vaelluksen jälkeen Pokharassa ja Kathmandussa. Kaikki olivat sairaita ja kipeitä jossain kohtaa reissua. Ei päästänyt helpolla. Mutta ryhmällä oli tarmoa ja reissuasennetta.
Reissumme alkoi Nepalin pääkaupungista Kathmandusta.
Kathmandusta matkasimme bussilla Pokharaan ja sieltä vielä pikkubussilla reitin lähtöpisteeseen Kandeen. Päätepisteestä Hilestä saimme jeeppikyydin aina Pokharaan asti, mistä osa lensi takaisin Kathmanduun ja osa matkasi bussilla. Vaelluksen lisäksi reissuun kuului tavanomaisempaa turreilua sekä Kathmandussa että Pokharassa.
Retkikuntamme kokonaisuudessaan; Karu(Juho), Camino(Kati), Mirveli(Mirja), Arpi(Arttu), Mahti(Matti), Dandane(Tero), Unski, opas Kisim sekä kantajat Man B, Khop B, Rakesh ja Sajam.
Ylpeänä yhdistyksestä, reissusta ja retkikunnastamme,
pj Dandane(ex-Terwa)
Mahdin muistelmat
Alkuvuodesta 2023 alkoi varmistua, että tämä on reissu jonne on päästävä mukaan ja sitä myöden myöshahmottui oma vapaa. Pikku hiljaa reissun ajankohta läheni vaikka se oli kaukana jossain. Keväällä hommattiin lentoliput, kesällä jo panostin sen verran lisää, että tuli hommattu uudet kengät, syksymmällä lisää varusteita ja kerrankin oli hyvä syy niitä hommailla vaikka kotoa jo löytyikin kaikki, mutta miksi ei vähän panostaisi myös näin. Marraskuu koitti, jännitys nousi ja lähtö oli edessä. Suurta jännitystä, epävarmuuttakin miten sitä loppujen lopuksi menee vaikka kuitenkin takana oli vahva luotto, että kaikki menee hyvin.
Perillä Nepalissa, tuo hieman eksoottinen maa, tuntematon josta kuitenkin oli tietoa. Reilu 4kk odotus ja nähdään Terwa vihdoin Katmandussa jossa meitä odotti hienon plakaatin ja Kisimin (oppaamme) kera. Upea jälleen näkeminen.
Edessä oli parin päivän seikkailu Katmandussa tutustuen Kisimin perheeseen ja vieraanvaraisuuteen.
Katmandu ei jättänyt kylmäksi vaan otti meidät vastaan mahtavasti. Siirtyminen lähemmäksi sitä tärkeimpää, vuorille lähtemistä, Pokharaan jossa vielä loput säädöt. Vaellus oli sellainen reissu johon on vaikea löytää sanoja. Koitti hetki jolloin ne ensimmäiset askeleet poluille otettiin ja lähtö oli koittanut. Suuria tunteita joka hetki. Maisemat päivä päivältä, aamusta iltaan vaihtuivat mitä upeimpiin. Toisinaan tuli jännitystä enemmän kuin tarpeeksi riippusiltoineen joissa sai
mielikuvituksen lentoon. Rankkojakin päivinä nousuineen, portaita äärettömän tuntuisesti niin ylös kuin alas. Himalajan vuoret silmien edessä tullen yhä lähemmäksi.
Hyvää ruokaa joka paikassa, vettä riittämiin ja sähkö vedetty joka kolkkaan. Vihreyttä ja vehreyttä viidakon kesketä ylemmän vuoren rinteille. Toisinaan karua ja niin kaunista, henkeä salpaavaa. Joukko tiiviisti yhtä pitäen antaen tilaa itselle. Vaikka varikset joutuikin jakaantumaan oli kaikki joka hetkessä, tunteessa mukana. Paljon olisi kerrottavaa, mutta siitä tulisi romaani. Lopulta vaellus oli lopussa ja rankkahan se oli fyysisesti, itsensä ylittämisen tunnetta, riemua ja iloa. Jälleennäkemisen tunnetta Pokharan sairaalassa. Variksien henki.
Pari päivää Pokharassa sekä Katmandussa pelkästään nauttien siitä mitä on tullut tehtyä.
Tuberkuloosiryhmä ei varmaan jäänyt keneltäkään huomaamatta sen verran tahtomattaankin se tuli ilmi. Nepalin helppus, ystävällisyys, turvallisuus loivat itselle erittäin miellyttävän kokemuksen. Kiitoksen sanoja Dandaselle ei voi löytää mitä kaikkea hän järjesti meidän muiden variksien suhteen. Viimeistään eläkepäiviä tulen Nepaliin viettämään, mutta erittäin todennäköisesti jo ennen sitä.
Kiitos mukana olleet varikset ja erityisesti Dandane. Sinä mahdollistit tämän ja teit siitä ikimuistoisen.
Mahti
Karun tunnelmat
Makasin perjantaina pokharalaisen sairaalan sängyllä niin kuivana ja kuittina kuin elossa ja tajuissaan ollen voi. Letkusta meni suolaliuosta ja antilooppia suoneen, pöydällä vaati juomista jakinkusen näköinen ja makuinen nesteytysmyrkky ja syömistä aamubanaanin iltapuolikas. Jännitin ehtiikö antibiootti hihaan ensin vai alkavatko vatsan kouristukset, jolloin pitää syöksyä tulenväkenä tippatelineen kera porsliinille vapauttamaan varpusparvi katiskasta, ainakin sadannen kerran viikon aikana. Viereisellä sängyllä makasi rakas lapseni, saman taudin mutta lievempänä poteneena, nyt jo terveenä ja poispääsyä odottaen.
Ymmärrän hyvin, jos joku arvelisi mieltemme olleen maassa ja juttujemme laimeita. Mutta ei – meidän puheenaiheenamme oli, että kunhan leviää tieto millaisille mutkille vaelluksemme taipui, niin miten helvetissä saamme lähimmäiset saati viholliset uskomaan, että tämä Nepalin seikkailu on ollut parhaita ja suurimpia kokemuksia elämässämme eikä lainkaan mikään PASKARETKI!
Niinpä en halua liikaa mehustella osakseni täysillä ja lapseni osaksi onneksi lievemmin tulleella
sairastumisella – sellaista sattuu, jos säkä on paska, se ei ole kenenkään tai minkään vika eikä oireet lievene kiukuttelemalla eikä mennyttä pääse muuttamaan, vaikka kuinka katkeroituisi.
Matka sisälsi seuraavat hyvät asiat:
1. Sain kokea sen yhdessä rakkaan lapseni kanssa
2. Olin osana aivan täydellistä ryhmää – vanhat tutut Arpi ja Mahti, tuoreemmat seikkailutoverit Mirja, Kati ja Tero sekä Kisimin tiimi
3. Sain nähdä ja olla keskellä kaikkea sellaista mitä en olisi koskaan uskonut kohdalleni: luonto, maasto, maisemat
4. Sain olla hyödyksi siltoja ja itseään ylittäville ihmisille.
Matka sisälsi myös seuraavat perärööristä pulppuavat (pääsääntöisesti sananmukaisesti) asiat:
1. Paskansin viikossa itseni toistakymmentä kiloa köykäisemmäksi
2. Rakas lapsenikin sairastui
3. Eikun siinä ne olikin.
Juu, en päässyt mittelemään voimiani ylämäkien kanssa kuin pari päivää, en tiedä miten ohut ilmanala olisi vaikuttanut suorituskykyyni, en päässyt olemaan yhdessä koko ryhmän kanssa koko aikaa, en päässyt kukkuloita korkeammalle. Mutta. Olen onnellinen muun ryhmän saavutuksista. En koe menettäneeni mitään – vain sellaista voi menettää, minkä on ylipäätään saanut. En väitä, etteikö harmittaisi ja ettenkö toivoisi käyneen toisin. Mutta kaikki saavuttamani on edelleen minulla.
Se siitä.
Tässä faktaa, keskittyen paskaan. Eka vaelluspäivä meni ihanasti, pääsi kärryille millaista tämä tulee olemaan – raskasta joo mutta tehtävissä. Jo toisena päivänä alkoikin sitten mennä perseeseen. Aamiaisesta lähtien ruoka ei maittanut ja askel painoi tavalla, joka ei ollut missään suhteessa suorituskykyyni. Silta-apuprojektit pitivät mielen keskittyneenä, mutta huoli heräsi.
Illalla Jihudandassa (vai mikä hän nyt olikaan) tilanne selvisi: alkoi viikon kestänyt tauoton ripuli. Kuumetta, kouristuksia, tyhjennyksiä parin kolmen tunnin välein. Seuraava päivä, joka oli maanantai, oli sitä itseään: ruoka ei maittanut ja paska lensi. Kävellessä rauhoittui, mutta tauoilla kaikkea muuta. Vieläkin ihmettelen millä saatanan tavalla senkin päivän pysyin pystyssä ja liikkeellä. Miten sattuikin, että lapsella alkoi samat oireet. Illalla oli sitten selvä, että suunnitelmat menee uusiksi: tämä ei ollutkaan parin päivän perusripuli, vaan täysilaidallinen kuumeella ja kouristuksilla. Jäimme lapsen kanssa toiseksi yöksi Tadapaniin elpymään. Ja sepä venyi vielä kolmanneksi yöksi, kun ei ottanut ollenkaan asettuakseen. Aamut ja aamupäivät meni mukavasti, iltapäivällä tauti kuumeineen ja kramppeineen kävi päälle ja yöt meni paskantaen ja unta yrittäen.
Keskiviikkoiltana päätimme jättää kesken ja evakuoitua vielä, kun omat jalat kantoivat. Torstina tunnin alamäkeä Chuileen ja sieltä jeepillä aivan uskomattoman mahtavaa kyytiä Pokharaan. Tyypilliseen keski-äkäisen miehen tapaan en kuunnellut näissäkin asioissa itseäni viisaamman lapseni neuvoa, enkä tietenkään hakeutunut hoitoon. ”Jos tämä tästä kuitenkin”. Vitut tämä tästä kuitenkaan. Perjantaina heti aamusta sitten sairaalaan ja letkuihin. Siellä meni se pari yötä, saattoi mennä kolmekin, en oikein muista.
Mutta sen muistan enkä koskaan unohda, kun naamiokerhon toisen alajaoston Yskäretkeläiset tulivat
uupuneina ja likaisina suoraa päätä sairaalalle katsomaan! En ole enää aikoihin hävennyt taipumustani
liikuttua kyyneliin, kun kohdalle sattuu ja nyt sattui enkä häpeä! Ihanaa!!!
Muistaakseni jo seuraavana aamuyönä huomasin, että tauti lakkasi.
Tosta vaan, naks, kuume ja krampit veks, nälkä (joka jatkuu vielä tätä kirjoittaessani) sekä muutama intiimijuttu, joista ei normaalisti ole tapana puhua. Mutta koska pissa ja kakka sekä näihin liittyvät ruumiinaukot ja -ulokkeet ovat kuitenkin aina vilpittömän ilon lähteitä, niin mikä minä olen kieltämään maailmalta riemua. Joten makeimmat terveen merkit: a) pieraista ilman pelkoa b) paskantaa oikeata paskaa korkeintaan kahdesti päivässä c) käydä kusella ja vain kusella d) ajatella suurimman osan päivää muutakin kuin perärööriään ja sen tuotoksia.
Tämä uhkaa venyä, mutta vielä sananen tyhmyydestä.
Todennäköisesti heikensin omaa tilannettani noudattamalla lapsena seiskytluvulla omaksumaani viisautta vastata ripuliin nestepaastolla. Se on huono konsti, niin ei kannata tehdä (jos jollakulla muullakin on opittuna sama ”viisaus”). Tauti paranee, ku kroppa saa niskalenkin aiheuttajasta (tai sitten siihen kuolee, mutta se ei ole meilläpäin maailmaa enää kovin yleistä). Syömättömyys ei nopeuta eikä syöminen hidasta tätä prosessia.
Ripulissa syömisen ymmärrettävä vaikutus on, että on mitä paskantaa (mikä viimeistään parin päivän päästä on ihan tervetullut vaihtoehto omalle peräletkulle). Syömättömyyden ymmärrettävä vaikutus, jota itse en siis ymmärtänyt, on että ruuan mukana normaalisti saatava neste jää saamatta samoin kuin suolat sun muut imeytymiseen vaikuttavat mömmöt – eli kroppa kuivuu paljon pahemmin kuin jos söisi. Nytpähän tiedän.
Ja lopuksi sananen oikeista valinnoista. Reenasin tätä reissua varten paljon (kävelyä, harjoitusvaelluksia, nälkäretkiä, porrastreeniä normaalin liikunnan lisäksi) ja siis suurimmaksi osaksi turhaan. Noin kuukausi sitten Suuri Henki tuli minuun ja sanoi ”Ugh, suuri valkoinen soturi olla reenannut tarpeeksi – kunto kestää, polvet eivät hajota. Syödä vielä säkki täyteen!” Ja niin tein: söin, nostin ja huilasin viimeiset kolme viikkoa niin raivolla, että kroppa oli täynnä vettä ja sokeria ja tuhdit varastorasvat siihen päälle – painoa 105 kg ja tuntui että voisin sylkeä tulta. Kotona vaaka näytti aikanaan 93 kg ja silloin olin jo viikon ajan pystynyt syömään ja juomaan. Entäpä jos olisinkin hoonannut itseni semmoiseksi helvetin ketjupiiskaksi millaisia tuolla vuorilla turistien joukossa paljon nähtiin - ja siitä koostumuksesta menettänyt kymmenen prosenttia! Olisin varmaan vieläkin letkuissa.
Mutta kaikki kääntyi hyväksi! Retkikunta oli taas kasassa ja alkoi kuntoutuminen ja turistielämä. Ja yskäretki.
Karu
